Huudeltiin, huudeltiin ja vielä kerran huudeltiin. Haukkumista kuului edelleen, mutta ei alun jälkeen enää sitä helkamaista haukkua. Aikaa vierähti, eikä koiria vaan kuulu millään takaisin. Päätin lähteä katsomaan, että onko siellä minun koiria, mistä haukku kuuluu, vaikka olikin jo erittäin hämärää ja haukkupaikalle oli välimatkaa. Milla jäi odottamaan polulle Kertun ja Wagnerin kanssa, ettei vaan harhauduttaisi siltä. Touho lähti minun kaveriksi mukaan alas rinnettä. Aattelin ensin mennä ihan vain sen matkaa, että pysyn huutoyhteydessä vielä Millan kanssa. Noh, sitten huomasin jo ehkä puolessa välin matkaa että se mäki söi aika hyvin äänen ja Millan ääni ei enää kuulunut, mutta teki vielä mieli jatkaa tarkastamaan tilanne kun koiranhaukkua edelleen kuului satunnaisesti. Huomasin sitten, että siinä vieressä meni alaspäin laitumen reunan sähöpaimen ja soitin sitten Millalle, että kävelen sen viertä alaspäin mäkeä, etten itse vaan eksy. Tässä vaiheessa oli jo aikalailla pilkkopimeää. Tultiin Touhon kanssa sitten sen aitauksen päähän ja paikansin, että koirien haukku kuuluu läheisestä pihasta. Ja myös sen etteivät haukkuja ole tosiaankaan minun koiriani. Meni siinä sitten kuitenkin ison ojan ja ryteikön läpi Touhon kanssa ja talon pihalta vastasi sitten mun huuteluihin nainen, joka sanoi että olivat juuri tulleet miehensä kanssa kotiin ja heidän koirat olivat haukkuneen kauheasti. Eivät kuitenkaan olleet nähneet vieraita koiria, kun sitä tiedustelin.
Eipä siinä, pakko oli sitten vaan lähteä suuntaamaan takaisin ylös mäelle ja huomasin, että kappas vaan en enää löydäkään sitä aidanviertä, jota pitkin äsken tulin! o_O Laukattiin siinä Touhon kanssa sitten varmaankin vartti ees taas ja etsittiin sitä kohtaa mistä oltiin tultu. Noh, viimein sitten harhailu ja ryteikössä rypeminen palkittiin ja löysin jonkin aidanvieruksen, josta en ollut tosin varma, että onko juuri se mitä pitkin tulin. Ylöspäin sen kuitenkin täytyi viedä ja melko lähelle Millaa! Lähdettiin kuitenkin kapuamaan sen viertä ylös ja voi HUH miten pitkä ja jyrkkä se mäki oli ! Kunto meinasi loppua totaalisesti jo puolessa välin mäkeä ja voi sitä hien ja kuumuuden määrää! Tuntuu, että mäen ylös pääsemisessä meni aivan kamalan pitkästi aikaa, mutta viimein oltiin siellä takaisin (ja vieläpä tasalleen Millan kohdalla!) ja piti vähän aikaa tasata hengitystä ja kuumuutta nousun jälkeen.
Kun sain taas itseeni henkeä vedettyä, jatkettiin tovi vielä koirien huutelua, mutta metsä oli aivan hiljaisen autio meidän huutoja lukuunottamatta. Pilkkopimeys oli langennut ja ilta viilistyä entisestään. Tehtiin päätös lähteä jatkamaan matkaa autoille päin koiria samalla huudellen. Oltiinhan kuitenkin vielä noin 4-5 kilometrin päässä autosta, että paljon oli tarvottavaa vielä.. Voin myös kertoa, että oli sangen mielenkiintoista kulkea metsässä säkkipimeällä polkua pitkin vain kännyköiden näyttöjen valon avulla! Menin Kertun kanssa edeltä ja Kerttu näytti aika minne polku vie, mutta välillä meinasi aina harhauttaa sekin menemällä haistelemaan jotain pusikkoa. Lisäksi oli semmosia paikkoja, ettei oikein tiennyt, että minne päin se polku menee, kun maakin oli melko tasaisen tallautunut. Välillä aina pysähdyttiin huutamaan koiria ja kuuntelemaan kuuluisiko jotain.
Lopulta oltiin ehkä joskus noin klo 23 takaisin lähtöpaikassa auton luona. Vielä huudeltiin siinäkin koiria ja sitten käytiin ajelemassa viereistä autotietä eteenpäin, että näkyisikö siellä liikettä. Helkalla ja Oililla oli kuitenkin molemmilla heijastin liivit päällä, että jos liikettä olisi näkynyt, niin ne olisi ollut auton valoissa helppoa huomata.. Pariin paikkaan pysäytettiin auto ja huudeltiin, mutta ei vaan kuulunut eikä varsinkaan näkynyt mitään! Ei auttanut kuin vaan luovuttaa ja lähteä siltä iltaa kotiin. Koirat olivat vain kerta kaikkiaan kadonneet..
Maanantaiaamuna 19.9. puhelimeni oli edelleen hiljaa, eikä kukaan ollut ilmoittanut löytäneensä koiriani. Puhelinnumerothan niiltä molemmilta löytyisi kaulapannoista. Tein koirista ilmoituksen poliisille ja paikalliselle löyöeläinvastaavalle. Karkurit.fi-sivusto sai myös ilmoituksen kahdesta kadonneesta lapinkoiratytöstä. Klo 9 aikaan suunnattiin Millan kanssa takaisin Kinahmiin koiria etsimään. Onneksi aamuinen sumukin siitä hälveni nopeasti ja näkyvyys ympäristöön parani. Käytiin ensiksi tarkistamassa lähtöpaikka, huudeltiin tovi koiria ja sitten ajeltiin taas sitä samaa tietä läpi mitä eilenkin illalla. Muutamalta ihmiseltä kyseltiin, että onko tällaisia koiria näkynyt ja sitten rustailtiin kalenterini muistiinpanosivut täyteen lappuja koirien katoamista koskien ja leviteltiin niitä ihmisten postilaatikoihin. Silmä kovana piti tarkkailla myös tienpientareet. Parisas paikkaa tien varressa metsän laidassa huudeltiin taas hetki koiria, muttei mitään havaintoja edelleen. Seuraavaksi käytiin Kinahmin mäen toisella puolen olevalla tiellä kattomassa, että näkyykö mitään ja myös sinne jätettiin lappusia ja huudeltiin. Sitten oli taas palattava kotiin, että ehdin syödäkin jotain ennen töihin lähtöä, mikä tällaisella hetkellä ei olisi yhtään tietenkään kiinnostanut.
Kotona ilmoitin koirien katoamisesta myös paikalliselle radiokanavalle ja riistanhoitoyhdistyksen vastaavalle, joka lupasi pistää koirista viestiä eteenpäin. Töihin päin ajellessa minulle soitti mies, joka oli nähnyt meidän laittaman lapun koirien katoamisesta ja kertoi, että hänen koiransa kuulemma kovasti haukkuneet rinteeseen päin tänäänkin ja epäili siellä ehkä jotain liikkuneen. Töissä ehdin noin tunnin verran vahdata puhelinta työnteon lomassa. Viestejä tuli, muttei mitään koirista! Sitten vaille neljä tuli vihdoin odottamani ja toivomani viesti! Äiti laittoi viestiä, että joku nainen oli soittanut löytäneensä molemmat tytöt hiehoaitauksen läheltä Kinahmista ja oli vieläpä saanut koirat kiinnikin!! JES! Äiti myös kirjoitti, että menevät hakemaan koirat kotio ja minä sain jatkaa rauhallisemmin mielin työiltaa.
Kotiin kun tulin, Helka ja Oili eivät meinanneet edes jaksaa minua vastaan tulla, mutta kuitenkin molemmat kankein jaloin kävelivät luokseni ja sitten heti taas valahtivat pitkin pituuttaan uneen lattialle. Helka vähän ontui toista etujalkaansakin. Enpä ole kyllä koskaan näitä kavereita noin hurjan väsyneinä nähnyt! Ei varmaan ollut niittenkään montaa silmällistä tullut edeltävänä yönä nukuttua.. Päällisin puolin tytöt olivat kunnossa, eivätkä juurikaan edes likaisiakaan! Helkalla vähän jalkakarvoissa jotain mutaa, mutta ei sen pahemmin.
Seuraavana aamuna koirat heräsivät jo virkeämpina uuteen päivään. Helka ei enää ontunutkaan. Kuitenkin aamupissan jälkeen molemmat kellahtivat vielä takaisin nukkumaan hyvin äkkiä.
Tiedä sitten missä koirat olivat sen koko yön ja aamupäivän Kinahmissa viettäneet! Löydettäessä ne eivät alkutiedoista poiketen olleet sittenkään olleet hiehojen kanssa samassa aitauksessa, vaan viereistä aitauksesta haukkuneet niille. Liekö sitten nämä hiehojen hajut olleet koirista niin vastustamattomia, että olivat koko katoamisaikansa niitten lähettyvillä ja kannoilla viettäneet, vai olivatko juoksennelleet kauempanakin. Sitä ei tarina kerro ja arvoitukseksi se taitaa jäädäkin.
Pääasia kuitenkin, että koirat löytyivät noinkin nopeasti ja täysin kunnossa! Mieliin tämä melkoinen reissu jää varmasti pitkäksi aikaa. (alla olevassa kuvassa Helka eiliseltä lepäilemässä reissuväsymyksiään pois)
Väsynyt karkulainen Helka |